Se on sitten joulukuu

ja yksinäiset kaksi viikkoa lähenevät loppuaan. Opettavaa aikaa; yksin asuminen on alkanut maistua aika makealta. Viihdyn jo tosi hyvin, varsinkin kun välillä saa tavata ihania ystäviä.
Oli mahtavaa kuulla työpaikkajuoruja ja istuskella tutussa seurassa höpöttelemässä. Eilinen konsertti oli loistava jälleen kerran.

Kyllä tämä tästä.

Marraskuun masennus?

vai mikä? Ei vaan nappaa. Voi johtua siitäkin että heräsin TAAS yöllä jalkasärkyyn ja kun sain uudestaan unen päästä kiinni, nukuinkin sitten yhdeksään. Nyt kello on jo puoli yksi ja pää ei ole vieläkään herännyt.
Mikä siinä jalassakin on kun lääkäri ei löydä mitään. Onneksi lähestyy maanantai, jolloin on tutkimusaika sairaalassa. Mä inhoan herätä yöllä.
Hupaisa juttu sattui eilen apteekissa kun vein vihdoin sinne vanhoja lääkkeitä ja sanoin mitään ajattelematta tuovani ne koska olen lopettanut käytön. Farmaseutti katsoi minua tosi epäluuloisesti ja kysyi onko mukana neuloja tai ruiskuja :)) Että narkkariksi luullaan vanhoilla päivillä.
Huolestuttaa noi kissatkin. Eihän niillä raukoilla paljon virikettä ole, kun täällä ei ketään käy ja minä istun kaiket päivät koneella tai huitelen jossain tai siivoan hullun lailla. Ne syövät nimittäin tosi huonosti, ainakin Essi ja Eemeli.
Jospa laitan pyykkiä niin edes joku asia liikkuu eteenpäin.

Pitääkö elämässä olla järjestys? Myös eläkkeellä?

Ei se ainakaan minulta onnistu. No, kissanhoito vaatii jonkunlaista aikataulua, kyllä, uskokaa tai älkää. Ei ehkä yhtä säännöllistä kuin koirilla pitää olla, mutta hiekkikset pitää putsata, ruoat olla ajallaan ja leikkihetkikin pitäisi löytyä. Minä tosin olen hävettävän laiska huiskan heiluttaja.

Mutta oikeastaan tarkoitan sitä, että nukun miten sattuu. Eilenkin heräsin ihan liian aikaisin, menin nukkumaan aikaisin koska olin väsynyt ja tänään nukuin taas pitkään. Minulle pitkään eli kahdeksaan. Näin se on mennyt koko ajan kun ei ole enää tarvinnut herätä töihin. Vuoroöina 8-9 tuntia tai 6-7 tuntia joka on liian vähän. Pitäisikö huolestua. Syöminen minulla on ollut aina epäsäännöllistä, eilenkin touhusin hirveästi koko päivän ja muistin vasta iltakuudelta että syödäkin pitää. No okei, muistin kyllä aikaisemminkin mutta en malttanut lopettaa. Siitä varmaan pitääkin huolestua, kaikkialla toitotetaan säännöllisen ruokailun merkitystä ihmisen hyvinvoinnille.

Kysymyksenä on siis, että pitääkö ihmisen joka ikänsä on ollut enemmän tai vähemmän hakoteillä säännöllisen elämänjärjestyksen suhteen, pitääkö hänen eläkkeellä muuttaa tapansa? Minusta on aina ollut vastenmielistä naulata viikko etukäteen: kauppapäivä silloin, siivouspäivä tällöin jne. Sitä on joutunut velvollisuudesta jossakin määrin nuoudattamaan, kun puolisona on järjestelmällisen elämän ystävä, mutta suorastaan virkistyn aina kun tulee odottamattomia muutoksia.

Noh, täytynee kuitenkin tunnustaa, että jonkinmoinen roti minunkin päivillä on. Erinäiset uudet osiot tosin vielä ovat jääneet puuttumaan. Mutta toivottavasti niidenkin aika tulee. Ennemmin tai myöhemmin.

Miksi muuten minulla on niin usein tunne kuin olisi kiire jonnekin? Niinkuin myöhästyisin jostakin?

Kymmenes marraskuuta...

aika mukava päivä aloittaa.
Ensiksi on ollut harmittavaa huomata että huono omatunto tekemättömistä töistä ei ole vielä ymmärtänyt häipyä tästä huushollista ja minun päästäni. Teen sen eteen kyllä töitä parhaani mukaan. Mutta joo...Mäkin etupalkki on täynnä vihreitä lappuja joissa lukee: Järjestä kirjat, siivoa vaatehuone ja kaiken huippuna Pese ikkunat! Seuraavaksi kirjoitan lapun jossa lukee Pidä hauskaa! Joo joo, en tietenkään tee sitä. Luterilainen työn tekemisen moraali on tiukassa. Lisäksi olisi ihan oikeasti mukavaa saada nämä asiat niillä vihreillä lapuilla hoidettua joskus.

Tämä on se salaisuus, miksi eläkeläisillä on aina niin kiire. Ne hoitavat kaikkia niitä asioita joita lykättiin monta vuotta otsikolla: "Sitten eläkkeellä". Niitä kertyy paljon, voin sanoa.

Tämä päivä on lähtenyt käyntiin hitaasti vaikka tekemislista on täynnä alkuviikosta lykättyjä asioita. Heräsin suoraan unesta, jossa puoliso moitti minua huonosti pestyistä laseista. Eikö ole traagista?! Ei ihme että tarvittiin paljon kahvia ja kissojen silitystä, että olen sentään jotenkin kasassa.

 Jotain uutta kuitenkin, olen päässyt taas ruoanlaiton makuun. Alkoi tehdä hillittömästi mieli ihan tavallisia suomalaisia ruokia ilman mitään kotkotuksia. Varmaan tyypillistä eläkeläisille tämäkin. Nyt on esimerkiksi kaalipata porisemassa liedellä.

Mutta ehkä nyt sitten olen tarpeeksi lykännyt sitä imurointia. Ei yhtään kivemmäksi olet tullut se homma. Missäs olet, hirvitys :(!