Moi rakas päiväkirja👵
Vierähti jokunen tovi. Tuli sellainen ajatus, että jos alkaisin taas keskittyä enemmän lukemiseen ja nimenomaan kirjabloggaamiseen. En oikein tiedä, pitäisikö sitä varten perustaa oma blogi vai käykö tällainen sekakäyttö. Lähdetään nyt kuitenkin tällä ensiksi.
Inspiroijana toimi tällä kertaa ihana ja ihailtu Marisha Rasi-Koskinen, jonka puhe eilen Runeberg-palkintojuhlassa liikutti suuresti ja tuntui myös velvoittavalta. Hän kohdisti sen suoraan meille lukijoille ja korosti, miten me olemme toistemme vastapari, kirjailija ja hänen lukijansa. He, kirjailijat, tekevät valtavasti töitä meidän lukijoiden eteen, ja kyllä se tuntuu vaativan, että myös me olemme vakavissamme, jolla tarkoitan edes jonkinlaista paneutumista lukukokemukseen. Marisha ei näin sanonut, päinvastoin hän korosti että se lukijan oma kokemus on aina yhtä arvokas. Minusta vain tuntui, että voisi sitä parempaankin pyrkiä. Omalla kohdalla jää usein hyvinkin pintapuoliseksi tykkäsin/en tykännyt-tasolle enkä viitsi tarkemmin analysoida, mikä miellytti, mikä ei ja miksi. Pelkkää henkistä laiskuutta.
Nyt onkin ollut joulusta saakka jatkunut lukujumi. En nimittäin laske iltaista äänikirjan kuuntelua lukemiseksi, ne on olleet pelkkää unihiekan heittämisyrityksiä. Tosin ihan alkuvuodesta kuuntelin pari varteenottavaa teostakin, mutta nyt on ollut 2-3 viikon Douglas Adams-kausi. En ollut lukenut Liftareista kuin ensimmäisen kirjan joskus kauan sitten, mutta Nextoryssa olivat nyt äänikirjoina kaikki viisi. Nyt on menossa viimeinen. Onhan siinä omat hetkensä, mutta brittiläinen nokkeluus suomennettuna alkaa paikoitellen väsyttää. Useimmiten se on kuitenkin kielellistä leikittelyä, jota ei ole helppoa kääntää eikä se vaan usein toimi suomeksi.
Tässä Marishan hieno teksti:
Olen toisinaan kuullut puhuttavan siitä, että sinut, lukija, pitäisi ottaa kirjoittaessa huomioon. Että pitäisi miettiä mitä haluat lukea, mitä olisi mukava lukea ja millä tavoin saisit lukemastasi eniten irti. Miten ymmärtäisit kaiken samalla tavalla kuin kirjoittaja ymmärtää. Miten kokisit samoin. Että pitäisi miettiä sitäkin missä tai miten luet. Oletko kenties yksin kotona suklaarasia lähettyvilläsi vai kuntosalilla tai ruuhkabussissa äänikirja korvillasi.
Olen eri mieltä. En voi ottaa näitä asioita huomioon kun kirjoitan. Mutta se ei johdu siitä etten ajattelisi sinua tai että et olisi minulle tärkeä, vaan siitä että kirjoittaessani minun on unohdettava kaikki muu. Myös sinut, lukijani.
REC on teos jonka kirjoittaminen on vaatinut minulta enemmän rohkeutta kuin yksikään aiemmin kirjoittamani teos. Olen aina ollut uskollinen omalle visiolleni, mutta kun REC alkoi muotoutua, tulin tietoiseksi siitä, että olen matkalla jonka kuluessa moni asia muuttuu. Tajusin, että jotta tästä kirjasta voi tulla sellainen kuin siitä täytyy tulla, on välttämätöntä avata uusia ovia ja kulkea niistä tietämättä tarkalleen mitä ovien takana on. Tarkoitan ovia mielensisäisiin huoneisiin ja tiloihin mutta myös konkreettisiin paikkoihin. En voi sanoa ettei se olisi ollut pelottavaa. Aika usein se oli. Ja silti: jos olisin toiminut toisin, REC ei olisi koskaan syntynyt.
Kirjoittaessani tätä teosta minulle oli täysin epäselvää, kohtaisiko se sinut, lukijani. Ja samalla minä koko ajan luotin sinuun.
Lukijani, vaikken juuri tee kompromisseja vuoksesi, minä ajattelen sinua. Paljon. Olet minulle vähän mystinen hahmo. En tunne sinua, en ole nähnyt kasvojasi, en tiedä mitä ajattelet. Välillä rakastan sinua, välillä pelkään, välillä olen sinulle kiukkuinen niin kuin välillä sinäkin olet kirjalle, ehkä minullekin. Joskus ajattelen ettei sinua ole olemassakaan. Että olen vain kuvitellut sinut.
Että olen itse ainoa lukijani. Ja sitten. Kun kirja on valmis, sinä oletkin siellä. Ja yllätät minut aina sillä miten ihmeellisiä ja ihastuttavia havaintoja ja tulkintoja olet tehnyt. Miten syvällisesti olet teosta pohtinut. Ja miten paljon olet siitä itsellesi saanut. Ja samalla antanut minulle.
Sillä lukija on kirjoittajalle vastinpari, peili, teoksen toinen puoli. Alitajuntamme resonoivat tekstin välityksellä mutta sittenkin näkyvän pinnan alisella puolella. Me katsomme samaa tekstiä mutta koemme sen toisin. Sinulle asiat tapahtuvat tietyssä järjestyksessä kuin sanoihin olisi punottu ajan illuusio. Minulle teoksen maailmassa kaikki on olemassa samanaikaisesti kuin viisiulotteinen olento tarkastelisi kolmiulotteista maailmaa. Se on riemu ja se on risti. Näen kaiken samanaikaisesti enkä voi koskaan kokea teosta samalla tavalla kuin sinä. Usein havaitset jotain sellaista mitä minä en ole tullut edes ajatelleeksi vain siksi, että näkökulmasi on niin erilainen. Olet peili mutta et sellainen peili jossa kaikki heijastuisi samanlaisena takaisin. Lukija tekee teoksen kokonaiseksi.
Jos yrittäisin kaikin keinoin saada sinut ajattelemaan samalla tavalla kuin minä, olemaan samaa mieltä kuin minä, katsomaan niin kuin minä, menettäisit oman kokemuksesi. Ja jos yrittäisin miellyttää sinua, niin, silloin mikään ei koskaan muuttuisi. Se että pidän teoksen omanani, hieman paradoksaalisesti tekee siitä oman myös sinulle.
Muista. Kirjallisuutta voi ymmärtää toisin. Lukuisin erilaisin tavoin. Sitä ei tarvitse välttämättä ymmärtää lainkaan. Se että uskaltaa hämmentyä ja kannet suljettuaan ehkä jäädäkin ymmälleen, on rohkeutta. Kun todellisuus järjestyy paikallisesti eheäksi, se samalla lisää epäjärjestystä ja kaoottisuutta toisaalla. Tulkinta ja merkitys ovat aina kompromissi. Voiko sellaisen maailman edessä olla kuin ymmällään?
RECistä on sanottu että se haastaa lukijan. Voi olla. Minä luotin sinuun ja kirjoitin sinulle niin kuin toivoisin itselleni kirjoitettavan. REC ei ole kaikkien kirja eikä sen tarvitse ollakaan. En koskaan ajatellut että se olisi. Mutta olen saanut huomata, että niiden joiden kirja se on, se todella on. Se on sinun kirjasi. Jokin sinussa liikahti. Ja minussa. Jaetussa todellisuudessa. Sen enempää en voisi toivoa.
